torstai, 11. joulukuu 2008

All I need is time


Kaikki mitä tarvitsen on aika.
Niinhän se vain menee.

En tahtoisi ajan menevän niin nopeasti. En nyt.
Juuri kun on ihanaa ja kivaa.
Koulussa.

Kävelen kouluun.
Kahdeksan kilsaa päivittäin.
Joskus vielä lyhyt lenkki illalla.

Pitäisi lopettaa tupakointi.
Tammikuussa voisi aloittaa.
Yrittää.

Tavallaan tahtoisin jäädä tänne.
Nyt kun tuntuu löytyvän kavereita ja hyvää seuraa.
Toisaalta taas tahdon toiseen kouluun, toisten kavereiden luokse.
Niiden jotka ymmärtävät mitä on tapahtunut ja miksi olen...
... kuka olen?

Päätettiin että otetaan luokkasormus.
Ainakin minä ja kolme muuta.
Nyt huomenna näytetään kuvastoa, jonka tulostin.
Ei silloin kun minä olin kuudella, ollut värillisiä sormuksia. Vain hopeaa ja mustaa ja lisää hopeaa ja mustaa.

Kiitos.

Tänään aivan ihana päivä ja olen onnellinen.
Kerrankin tuntuu että kaikki on todella hyvin.

Miinus-kymmenen-kiloa -projekti on alkanut, mokaamisella ja hyvin menolla ja silleen.
Aion tosiaan saada sen kymmenen kiloa pois. Huhtikuuhun asti aikaa.

Huomenna S:n kanssa salille. Jonnekin. Ehkä
En enää muista.

Haluan tanssia ja laulaa.

Mun on pakko jaksaa.

lauantai, 6. joulukuu 2008

Liian väsynyt


Kirjoittaminen on oikeastaan vapauttavaa.
Täytyy ihan näin ääneen se todeta.

Eilen lääkärillä.
Inisi ylipainosta, tupakoinnista, liian vähäisestä syömisestä.
Mulla on muka masennus.
Pah.
En oikeastaan usko.

Ei kai väsymys nyt tarkoita että on masentunut?

Suututtaa vieläkin se lääkärikäynti.
Pelottaa nukkuminen. Heräsin yöllä siihen, etten saanut henkeä.
Heti kun vaihtoi pään asentoa, tuli parempi olo.
Hassua, kuinka se tunkeutui ensin uneen ja sitten yhtäkkiä tajusi, että ihan oikeasti en saa henkeä!

Nyt ihan totta käynnistyy projekti kymmenen kiloa jonnekin pois.
Jos ei muu auta niin en sitten syö mitään.
Epäterveellistä.
Yritän todistaa kai itselleni jälleen että pystyn siihen.
Huono homma.

Hiton lääkäri olisi voinut olla hiljaa.
Ahdistaa nyt koko juttu.

Se puhui pitkään siitä, että mun kehoni menee säästöliekille kun en syö aamupalaa enkä koulussa lounasta.
Ihan kuin en olisi koskaan kuullut siitä.
Kaiken lisäksi oma äiti vielä potkii sitä lääkäriä vaan eteenpäin saarnassaan.

Kiitos vain.
Minä pidän teistä helvetisti.

Koko päivän odottanut ja silti pelänny nukahtamista.
En jaksa.

Totesin ettei niitä kavereita oikeastaan enää ole.

Olisi jo maanantai, niin pääsisi kouluun.